”Lapsen kannalta olennaista ei ole tietty perhemuoto, yksi koti tai biologinen vanhemmuus vaan turvalliset, läsnäolevat, lapsen arkeen osallistuvat aikuiset.” Näin totesi lastenpsykiatrian erikoislääkäri Riikka Riihonen Kumppanuusvanhemmaksi-hankkeen järjestämässä seminaarissa.
Sateenkaariperheet ry:n Kumppanuusvanhemmaksi-hanke järjesti huhtikuun 2023 lopulla webinaarin, jossa pohdittiin vanhempien ja lasten suhdetta, tarpeita, vahvuuksia ja haasteita kumppanuusperheiden näkökulmasta. Aiheesta alusti lastenpsykiatrian erikoislääkäri, lasten ja nuorten kognitiivinen psykoterapeutti, LT Riikka Riihonen.
Riihonen totesi, että monenlaisia perheitä on ollut olemassa aina – ja että mikään perhemuoto ei ole lähtökohtaisesti muita parempi. Kiintymyssuhteita voi olla useita, ja asumis-/tapaamiskuviot voidaan ja on syytäkin sopia yksilöllisesti.
”Lapsen mielenterveyden näkökulmasta riittää kiintymys, läsnäolo ja huolehtiminen. Kuka asuu lapsen kanssa? Kuka viettää aikaa hänen kanssaan? Kuka huolehtii tunnekasvatuksesta, kavereista, vaatetuksesta ja muista arjen asioista?”
Vanhemmuus on ihanaa, mutta myös vaikeaa. Riihosen mukaan vaarallisinta on jättäytyä yksin haasteiden kanssa.
”Apua ja tukea saa ja pitää hakea, oli perhemuoto mikä hyvänsä. Kaikilla on oikeus kaikkeen mahdolliseen yhteiskunnan tukeen.”
Perus on paras
Lapsi ei tarvitse hyvään kasvuun ihmeitä vaan turvallisia perusasioita. Näitä ovat:
• Rakkaus, lämpö ja myötätunto.
• Välittävät aikuiset, jotka jaksavat lapsellisia lapsia: ajoittain rasittavaa käytöstä sekä laidasta laitaan heilahtelevia tunteita.
• Leikki, ilo, seikkailu ja oppimisen mahdollisuudet. ”Leikki opettaa lapselle sosiaalisia taitoja, tunne- ja empatiataitoja, fyysisiä taitoja sekä toiminnan ohjauksen taitoja. Se parantaa myös keskittymiskykyä.”
• Arjen rutiinit, säännöt ja tapojen opettelu. ”Joka päivälle on hyvä olla jonkinlainen rytmi – esimerkiksi aamiainen, ulkoilu, ruoka, lepo jne. – jota ei tarvitse kuitenkaan noudattaa orjallisesti. Päivärytmi tuo turvallisuutta sekä lapselle että aikuiselle, ja lapsi jäsentää elämää sen kautta. Arjessa opitaan yhtäältä kulttuurisia tapoja ja sääntöjä, kuten tervehtiminen, kiittäminen ja anteeksi pyytäminen, toisaalta perheen omia tapoja ja sääntöjä.”
• Turvallisuus, selkeys ja pysyvyys. ”Lapset hyötyvät selkeydestä. Jos lapsella on monta kotia, aikuisten tehtävä on päättää, missä hän milloinkin asuu (aikuisjohtoisuus). Hahmottamisen apuna voi käyttää esimerkiksi viikkokalenteria, jossa on kuvina kulloinkin läsnä olevat perheenjäsenet. Myös päivän ohjelma on hyvä kertoa etukäteen, tarvittaessa kuvallisen tuen kanssa. Tarjolla on hyviä sovelluksia ja nettisivuja, jotka helpottavat asioiden ja ajankulun hahmottamisessa ja joita jo kolme-neljävuotiaiden kanssa voi hyödyntää.”
• Aikuisten riittävän hyvä psyykkinen ja muu vointi. ”Aikuisen voinnilla on tutkitusti suora yhteys lapsen oireiluun tai oireettomuuteen. Jaksamista edistävät muun muassa lepo ja uni, muukin kuin lapsitekeminen, liikunta, monipuolinen ravitsemus, päihteiden käytön välttäminen sekä avun ja tuen hakeminen. Se että vanhempi hakee apua mielenterveyden ongelmiin, auttaa todistetusti myös lasta.”
• Toimiva yhteisvanhemmuus, jos vanhempia on enemmän kuin yksi. ”Vanhempien on sovittava lapseen liittyvistä asioista ja käytännöistä riippumatta siitä, ovatko he parisuhteessa. Tähän kannattaa valmistautua; sovittavia asioita tulee vastaan melkein päivittäin.Yhteisvanhemmuus muokkautuu lapsen varttuessa. Esimerkiksi vuoroasuminen helpottuu iän myötä.”
Byrokratiakiemuroita, tunteita ja rajanvetoa
Kumppanuusvanhemmuuteen liittyy lukuisia käytännön asioita, joista on hyvä olla tietoinen jo ennen lapsen syntymää. Yksi näistä on byrokratia, joka liittyy muun muassa asumisjärjestelyihin, vanhempien tapaamisiin, sopimuksiin, elatukseen, loma-aikoihin, Kelan tukiin, koulukyyteihin ja Wilmaan liittyviin käytäntöihin.
”On asioita, joita voi tehdä vain yksi vanhempi. Esimerkiksi tällä hetkellä koulutaksin voi tilata vain yhteen kotiin asumisjärjestelyistä riippumatta. Toisaalta joihinkin asioihin, kuten passin hakemiseen, tarvitaan molemmilta yhteishuoltajina toimivilta vanhemmiltaan allekirjoitus.”
Toisena teemana Riihonen nosti esiin arjen, tarkemmin sanottuna kotien säännöt ja käytännöt: hygieniataitojen opettelun, syömiset, läksyjen tekemisen, kännykän ja rahan käytön, vaatetuksen, vanhempainillat ja kevätjuhlat. Hän totesi, että sääntöjen samankaltaisuus eri kodeissa on lapselle etu – vaikkakin osa lapsista kestää vaihteluita muita paremmin.
Käytännön asiat, konkretiat, ovat ennakoitavia, ja siksi niihin voi varautua. Lapsen käytös, tunteet, arvot ja rajanvedot ovat sen sijaan yllättävämpiä, abstraktimpia ja siten haasteellisempia hallittavia.
”Jos toinen vanhempi tai joku vanhemmista on vahvasti uskovainen tai toisaalta uskoo vaikka kummituksiin, miten tähän suhtaudutaan ja mitä tästä puhutaan lapsille? Puhutaanko tunteista avoimesti vai vaietaanko niistä? Mihin rajat vedetään etenkin murrosikäisen kanssa: miten suhtaudutaan esimerkiksi näpistelyyn tai päihdekokeiluihin, miten määritellään digirajat ja kotiintuloajat? Ja jos näkemyserot ovat suuret, miten näistä voidaan puhua ja sopia?”
Yksilöllisyyden, kehityksellisen tason ja mahdollisten erityistarpeiden ymmärtäminen on tärkeää – ja kaikissa perheissä myös haaste.
Kommunikointi, vanhempien välinen viestintä – sitä totisesti tarvitaan. Mutta miten se tapahtuu käytännössä? Mitä raportoidaan, mitä ei? Saako lapsi soitella vapaasti? Miten suhtaudutaan yllätysvierailuihin? Ja miten konfliktitilanteissa toimitaan? Riihonen kehotti vanhempia keskustelemaan mahdollisimman paljon ja nimenomaan keskenään; moni lapsi kuormittuu, jos joutuu toimimaan viestinviejänä vanhempien välillä.
”On myös hyvä ymmärtää, että jokainen vanhempi voi vaikuttaa vain omaan toimintaansa. Ennen kuin vaadit toiselta, yritä tarkastella omia tekemisiäsi. Vanhemmuudessa pätee sama kuin työkaveruudessa: avoin keskustelu ja kunnioitus auttaa. Asioista ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta ratkaisuja on kyettävä tekemään yhdessä.”
Vanhemmuus on keskeneräisyyden hyväksymistä.
Jokainen lapsi on erilainen ja erityinen
Lapset ovat monin tavoin yksilöllisiä.
”Erot näkyvät luonteenpiirteissä, temperamentissa, persoonallisuudessa ja ylipäätään kehityksessä. Yksi kestää vaihtelua, toinen ei. Jollekin tunteiden sääteleminen on helppoa, jotkut tulistuvat hetkessä. Lapsista ei saa samanlaisia, vaikka heidät kasvattaisi täsmälleen samalla tavalla.”
”Samojen vanhempien lapset voivat olla hyvin erilaisia. Jos he sattuvat olemaan vielä kovin erilaisia kuin vanhemmat, tilanne saattaa olla vieläkin haasteellinen. Apua voi tarvittaessa hakea neuvolasta, perheneuvolasta tai lastenpsykiatrian yksiköistä.”
Perheiden tärkeimmäksi voimavaraksi Riihonen nimesi toimivan arjen. Hän totesi, että yksi 45 minuutin psykoterapiaistunto viikossa ei välttämättä riitä isoihin muutoksiin. Merkittävämpiä ovat ne muut 45-minuuttiset, muutokset arjessa.
”Hyvinvointia murentavia tekijöitä ovat muun muassa kiire, liialliset suorituspaineet, liiallinen älylaitteiden käyttö sekä unen puute, joka riittää jo yksinään tuottamaan ihmiselle masennusoireita. Hyvinvointia lisää muun muassa liikunta, jonka merkitys ahdistuksen selättämisen sekä lasten keskittymis- ja oppimiskyvyn kannalta on tutkitusti suuri. Lisäksi auttavat erilaiset tukimuodot: kuntoutus, terapia ja keskusteluapu.”
Avun saamisessa on, ikävä kyllä, alueellisia eroja. Alle kouluikäisen lapsen kanssa kannattaa kuitenkin aloittaa yleensä neuvolasta.
”Neuvoloissa tehdään paljon näkymätöntä työtä: ne tarjoavat esimerkiksi matalan kynnyksen keskusteluapua ja psykologin apua. Lievissä mielenterveyden haasteissa tukena ovat omahoito-ohjelmat ja järjestöt; psykiatriseen hoitoon pääsy vaatii lähetteen. Jos vanhemmilla on taloudellisia haasteita, oikea osoite on aikuissosiaalityö.”
Myönteiset kasvatuskeinot käyttöön!
Myönteisistä kasvatuskeinoista puhutaan Riihosen mukaan vain vähän, vaikka niiden on todettu olevan erittäin tehokkaita varhaiskasvatuksessa.
”Niin sanottu käyttäytymisterapeuttinen lähestyminen perustuu ajatukseen siitä, että kun teet jotakin, se vaikuttaa mielialaan, ajatuksiin ja kehon kokemuksiin. Tästä seuraa, että kun muutat käyttäytymistä, se muuttaa myös ajatuksia ja mielenmaisemaa.”
Nopein ja helpoin tie lapsen käyttäytymisen muuttamiseen onkin kasvattajuuden muuttaminen. Tämä edellyttää, että omaa vanhemmuutta ollaan valmiita työstämään ”ilman, että siitä tarvitsee erityisesti syyllistyä”.
”On todettu, että jos annat myönteistä palautetta toivotunlaisesta käyttäytymisestä, se toistuu todennäköisemmin kuin jos et anna. Tämä positiivisen käyttäytymisen vahvistaminen toimii lapsella todella hyvin.”
Jos siis lapsi tekee minkä tahansa pienen asian ongelmitta – esimerkiksi pesee hampaat kiukuttelematta, käyttäytyy hyvin tai vie astiat koneeseen – häntä kiitetään tästä käyttäytymisestä. Olennaista on, että kiitos annetaan nimenomaan toivotusta käyttäytymisestä, ei vain lapsen ihanuudesta.
”Esimerkiksi jokaisesta sujuvasta hammaspesusta voi saada vaikka tarran. Kun tarroja on tietty sovittu määrä, lapsi saa pienen palkinnon, joka voi olla mitä tahansa, esimerkiksi lupa kokeilla aikuisen vaatteita tai retki kirjastoon. Kun hammaspesuun liittyvä käytös on muuttunut toivotunlaiseksi, voidaan vaihtaa harjoittelun kohdetta.”
Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa on ollut ja on edelleen ankaruutta ja jopa väkivaltaa. Positiivisen palautteen kasvatus saattaakin tuntua monista vanhemmista vieraalta. Riihonen kannustikin osallistujia armollisuuteen ja pienin askelin etenemiseen. Asioita voi yrittää tehdä joka päivä hieman paremmin.
”Aloittaa voi hyvin pienestä: hymystä, pienestä kommentista tai kiitoksesta sekä myönteisten juttujen huomaamisesta ja sanoittamisesta jokaisen päivän päätteeksi. Teineillä asioista voi puhella vaikka autossa tai jonkun yhteisen tekemisen ohessa. Aina ei tarvita sanojakaan.”
Tunnetaitoja, sääntöjä ja sopimuksia
Riihonen kannusti vanhempia myös tunteiden sanoittamiseen. Tämän ei tarvitse olla mitään monimutkaista tai tyhjentävää: esimerkiksi ”Huh huh, nyt olen aika väsynyt” tai ”Oho, taidat olla tosi vihainen” riittää hyvin. Sanoittaminen kehittää lapsen tunnetaitoja, toisin sanoen opettaa heitä tunnistamaan sekä omia että vanhempiensa tunteita.
”Kun tunnistaa tunteensa, niille voi tehdä jotakin. Tunteet ovat tärkeitä myös päätöksenteossa.”
Tunteiden sanoittamisen lisäksi tarvitaan sääntöjä ja sopimuksia.
”On haasteellista, jos vanhemmilla on hyvin erilaiset näkemykset esimerkiksi kotiintuloajoista. Lapsi oppii nopeasti kysymään asioita siltä vanhemmalta, jolta lupa irtoaa helpommin.”
Säännöistä voidaan sopia esimerkiksi perhepalavereissa. Toimiva ratkaisu voi olla myös vanhempien välinen WhatsApp-ryhmä. Riihonen huomauttaa, että tarkkana kannattaa olla erityisesti juhlapyhiin liittyvien käytäntöjen kanssa; niihin liittyy niin paljon suuria tunteita.
Kenties tärkeintä vanhemmuudessa ja lapsen kasvattamisessa on kuitenkin armollisuus.
”Vanhemmuutta ei voi suorittaa: sitä eletään ja opitaan. Vanhempien kannattaakin hyväksyä haasteet ja monenlaiset tunteet ja ottaa niistä parhaansa mukaan opikseen. Lapsi oppii eniten epätäydellisyyksien rajapinnoilla.”
Sinä tarjoat yhdessä muiden kasvattajien kanssa kehykset, joiden rajoissa lapsi tai nuori toimii.
Yleisö kysyi, Riikka Riihonen vastasi
Kysymys: Koska lapsi voi olla erossa ensisijaisesta vanhemmasta / olla yötä toisen vanhemman luona?
Vastaus: Jotkut lapset jo muutaman kuukauden ikäisenä. Aloittakaa pienin askelin, ensin muutama tunti kerrallaan, pidentäkää aikaa pikkuhiljaa ja seurailkaa tilannetta. Toimia kannattaa lapsen ja perhetilanteen mukaan.
Kysymys: Pitääkö pienen lapsen herätä aina samassa paikassa?
Vastaus: En koe, että pitäisi; tärkeintä ovat turvalliset aikuiset. Toisaalta parivuotiaalle voi olla pelottavaa herätä eri paikassa kuin missä on nukahtanut. Lapsen olisi siis hyvä olla hereillä, kun hän vaihtaa paikkaa. Jos olet hankkimassa lasta yksin, mieti tukiverkot jo etukäteen!
Kysymys: Ketkä vanhemmista voivat ottaa osaa lapsen kasvatukseen?
Vastaus: Kaikki – eivätkä isät yhtään sen vähemmän kuin äidit. Rutiineista voidaan puhua päivittäin ja tilannetta/käytäntöjä arvioida vaikka viikon tai kuukauden välein. Erilaisia ja monimuotoisia perheitä on ollut aina. Se, että perusasiat ovat kunnossa, ratkaisee. Kyse on enemmän vakaudesta, turvasta ja pysyvyydestä.
Kysymys: Voiko lähivanhempi olla joku muu kuin äiti?
Vastaus: Voi. Tärkeintä on turvallisuus. Jos lapsella on useita vanhempia, kuorma jakautuu useampien aikuisten kesken, mikä on hyvä asia. Roolijaot ovat sovittavissa.
Kysymys: Rajan vetäminen (kiinnostuksen ja tungettelemisen välillä) tuntuu välillä vaikealta. Mitä toiselta vanhemmalta voi kysyä ja mihin puuttua?
Vastaus: Vanhemmat ovat erilaisia. Yksi odottaa jatkuvaa raportointia ja olettaa, että toinen vanhempi on aina heti saatavilla. Toinen voi kokea toisin ja kaivata enemmän tilaa. Asia selviää, kun siitä puhutaan ja neuvotellaan avoimesti. On reilua ottaa asioita puheeksi!
Kysymys: Pitääkö perhemuodosta kertoa esimerkiksi päiväkodissa?
Vastaus: Ei ole pakko, eikä kaikesta tarvitse muutenkaan kertoa kaikille. Lapset kyllä puhuvat perheestään joka tapauksessa kaikenlaista, joten tietty avoimuus saattaa olla hyvä asia. Asioista voi kertoa omalla tasolla, oman fiiliksen mukaan. Siihen voi liittyä myös infomahdollisuus eli päiväkodin tai koulun henkilökunnan ”valistaminen” asioista, jotka ovat heille uusia.
Kysymys: Miten toimitaan, jos kuvaan tulee uusia kumppaneita?
Vastaus: Tässäkin pätee askel kerrallaan -ajatus. Kannattaa puhua lapselle pikkuhiljaa asiasta ja ilmaista toive yhteisestä tekemisestä ehkä siinä vaiheessa, kun suhde alkaa tuntua pitkäaikaiselta. Vanhemman on hyvä ymmärtää, että uuden kumppanin hyväksyminen voi olla lapselle vaikeaa. Lapselle on puolestaan hyvä sanoittaa, että kaikenlaiset tunteet ovat ymmärrettäviä ja että lapsi on edelleen tärkeä ja rakas.
Konflikteja ei kannata pelätä, mutta niihin ei pidä myöskään jäädä.
Yhteisvanhemmuutta pitää selvitellä, jos…
• vanhemmat eivät halua tai pysty kommunikoimaan keskenään.
• lapsi joutuu jatkuvasti viestinviejäksi.
• kotien säännöt tai kulttuurit eivät ole selvillä tai niissä on isoja ristiriitoja.
• kodit alkavat ”hiekoittaa” toisiaan tavalla tai toisella.
• lapsi alkaa hyödyntää vanhempien huonoa keskusteluyhteyttä tai jää laiminlyödyksi.
• vanhemmuuden käytännöissä on huolestuttavia piirteitä tai epäily.
• lapsella on erityistarpeita, joiden takia hänen vanhemmuutensa tulisi olla erityisen punnittua ja suunnitelmallista.
Jos tunteista puhuminen on vaikeaa, apuna voi käyttää esimerkiksi Mahti-tunnekortteja.
Lue lisää Mahti- tunnekorteista Tukiliiton verkkosivuilta.