Hyppää sisältöön

Miten meistä tuli me?

”Ajattelen, että onnistuneen kumppanuusvanhemmuuden avainsanoja ovat keskustelu, kommunikointi, avoimuus ja aitous. Vieraskoreus ei toimi: on pakko olla oma itsensä.”

Kumppanuusperheen tarina – Pirita 35v. & lapsi 1v.6kk.

”Päädyin kumppanuusvanhemmuuteen, koska tiesin haluavani lapsia, biologinen kello tikitti eikä perheen perustamiseen sopivaa parisuhdetta ollut. Ironista kyllä, olin 27-vuotiaana eronnut silloisesta miehestäni, koska hän halusi lapsen, mutta minä en ollut siihen vielä valmis.

Aloin hakea lapselleni isää määrätietoisesti korona-aikana: omaa aikaa oli paljon lomautusten ja kokoontumisrajoitusten vuoksi. Hain kumppania Facebookin kumppanuusvanhemmuuskanavan ja Tinderin kautta. Tinderiin menin omilla, huomiota herättävillä kuvilla ja selkeällä vanhemmuuskumppaninhakuprofiililla. Merkitsin itseni vielä mieheksi – ajattelin, että homoskene voisi olla heteroskeneä hedelmällisempi. Oletus osoittautui oikeaksi: osumia tuli noin 160.

Lähetin potentiaalisen oloisille kumppaniehdokkaille valmiin arvolomakkeen, jonka olin itse täyttänyt toisessa yhteydessä. Lomakkeessa käydään läpi 50–60 arvoa, ja vastaukset pisteytetään. Lomakkeiden avulla oli helpompi käydä puhelinkeskusteluja aiheesta. Lopulta, kesällä koronarajoitusten helpotuttua, tapasin kolme miestä henkilökohtaisesti.

”Menin Tinderiin omilla, huomiota herättävillä kuvilla ja selkeällä kumppaninhakuprofiililla, ja merkitsin itseni mieheksi.”

Nykyisen isän kanssa synkkasi heistä parhaiten. Kävimme aiheesta aika suoraa keskustelua. Arvot ja myös näissä keskusteluissa esiin tulleet jutut osuivat eniten yksiin.

Suurin haaste henkinen etäisyys

Ehdin tutustua lapsen isään vain kolmisen kuukautta ennen kuin aloimme yrittää. Asuimme silloin vielä eri kaupungeissa. Vaikka puhuimme paljon, menimme tämä kumppanuusvanhempiasia edellä. Mietin jossain kohtaa, että tein lapsen tuntemattoman kanssa: emme tunteneet toisiamme edes kavereina. Olimme enemmänkin sellaisia sopimustuttuja.

”Henkinen etäisyys lapsen isän kanssa on meidän kumppanuusvanhemmuudessamme ehkä se vaikein asia.”

Tunteista puhuminen on lapsen isälle vaikeampaa kuin minulle. Hän ei päästä muita helposti lähelleen eikä halunnut tutustua minuunkaan syvemmin; itse olin romantisoinut ajatuksen ”parhaasta ystävästä”, jonka kanssa tehdä lapsi. Lapsi sai alkunsa koti-inseminaatiolla, emmekä ole ensimmäisen tapaamisen jälkeen edes halanneet. Tämä etäisyys on pitänyt itse käsitellä ja hyväksyä. Äiti oli mukana synnytyksessä ja on ollut alusta lähtien tärkein tukijani. Kun kaipasin lapsen synnyttyä toisen vanhemman tukea, soitin hänelle. Myös ystävät ovat tärkeitä: suurin osa heistä on perheellisiä, joten vertaistukea on ollut saatavilla.

Työnjako 50–50

Meillä on yhteishuoltajuus, ja vanhemmuus on jaettu tasan. Lapsi on minun luonani kirjoilla, mutta hänellä on isän sukunimi. Olemme allekirjoittaneet sopimuksen, jolla irtisanoudumme molemmin puolin elatusmaksuvelvoitteista: halusin antaa isälle varmuuden siitä, että en vain käytä häntä hyväkseni ja ala sitten vaatia häneltä elatusapua, kuten mediassa välillä kirjoitellaan.

Asumme samassa kerrostalossa, samanlaisissa asunnoissa, mikä on osoittautunut toimivaksi järjestelyksi. Meillä ei ole ollut lapsen kanssa selkeää rutiinia: olemme menneet enemmänkin tilanteen mukaan ja vuorotelleet myös yövalvomisten kanssa toistemme jaksamisen mukaan. Kumpikaan meistä ei halua olla erossa pojasta kolmea päivää enempää, joten emme noudata vielä hetkeen viikko-viikko-systeemiä.

”Olemme lapsen isän kanssa yhteydessä päivittäin: kumpikin kaipaa toiselta raporttia siitä, miten päivä lapsen kanssa on mennyt.”

Joustamme kyllä päivissä – samoin laskuissa, esimerkiksi vakuutusmaksuissa, jos toisen rahatilanne on toista parempi. Isä tekee vuorotöitä, minulla on arkityö, joten olemme saaneet soviteltua aikatauluja aika hyvin. Olemme päättäneet tehdä asioita myös yhdessä ja viettää päivän koko porukalla vähintään kerran kuukaudessa. Poika tuntuu tykkäävän siitä.

Isossa kuvassa sovimme asioista suullisesti. Konkreettisista työnjaoista – tarhaan viemisistä ja sieltä hakemisista sekä yöpymisistä – sovitaan kirjallisesti WhatsAppin välityksellä viikko, kaksi eteenpäin. Välillä asiat eivät jakaudu aivan tasaisesti, mikä voi aiheuttaa väsymystä ja turhautumista. Etenkin lapsen sairastelu kuormittaa ja vaatii poissaoloja töistä. Asioihin ei kuitenkaan halua jäädä jumiin, kun kyse on kuitenkin omasta lapsesta. Olemme lapsen isän kanssa yhteydessä päivittäin: kumpikin kaipaa toiselta raporttia siitä, miten päivä lapsen kanssa on mennyt. Lisäksi näemme melkein joka päivä joko pihalla tai lapsen vaihtotilanteessa. Tämän puolentoista vuoden aikana on sovittu pari kertaa pidempi, parin tunnin keskustelu. Lähitulevaisuudessa niitä on tarkoitus pitää lisää.

”Olen oppinut ja hyväksynyt, että en voi kontrolloida kaikkea.”

Henkistä kasvua

Vanhemmuus on muuttanut elämää ja sen prioriteetteja. Nautin pojan kasvusta ja nopeasta kehityksestä sekä yhteisistä höpsöttelyistä. Nykyään tuntuu paremmalta valita ne menot, jotka voi tehdä lapsen kanssa. Ei haittaa, vaikka kaikkiin rientoihin ei pääse – myös unen arvottaa nykyään entistä korkeammalle.

Henkisellä puolella on tapahtunut paljon. Olen oppinut ja hyväksynyt, että en voi kontrolloida kaikkea. Olen ollut hyvin itsenäinen ihminen, joten joustaminen ja mukautuminen on vaatinut harjoittelua. En jaksa enää märehtiä, kun asiat eivät mene suunnitelmien mukaan. Sovin kaiken pienellä varauksella, ja jos lapsi sairastuu, perun menot.

Olen oppinut myös pinnan venytystä lapsen isän kanssa. Hänet pitää tietysti ottaa aina huomioon lapsen lisäksi, mikä vaatii kompromisseja ja keskustelua. Koska vaikeista aiheista keskusteleminen on haastavaa, olen välillä kirjoittanut hänelle viestejä, mikä on tehnyt puhumisesta hieman helpompaa.

Haasteita on ollut ja tulee eteen jatkossakin. Pääsääntöisesti tilanne on kuitenkin hyvä. Lapsi on niin tärkeä ja ensisijainen molemmille, että olemme saaneet asiat sovittua pääsääntöisesti lapsen edun mukaisesti.

Rankkuus yllätti

Moni asia vanhemmuudessa ja kumppanuusvanhemmuudessa on yllättänyt, mutta kokonaisuutena suurin yllätys on ollut vauvavuoden rankkuus ja oma väsymys. Sekä pojalla että minulla oli pitkään univaikeuksia. Lisähaastetta ja -huolta muutenkin raskaaseen arkeen toivat lapsen allergia, astma ja atooppinen ihottuma. Yllätys oli sekin, miten kiinni vauva oli äidissä ja, alun jälkeen, molemmissa vanhemmissa.

Synnytyksessä päädyttiin sektioon, ja olin siitä tosi kipeä. Kotiutus oli kuitenkin edessä jo viikon päästä. Olin huolissani siitä, miten selviän kotona vauvan kanssa yksin, kun en voinut enkä saanut nostella mitään ja kun äidin kesälomakin oli ehtinyt loppua. Olin itsekin jo ihan poikki valvottuani monta yötä. Juttelin kätilöiden kanssa, ja he totesivat, että vauvan on parasta nukkua ensimmäiset yöt isän kanssa, isän asunnossa, jotta minä saan nukkua rauhassa.

Ihan ensimmäiset viikot olivat poikkeuksellisia, kun vauva oli paljon öitä isän luona. Äidiltä ja ystäviltä sain apua, minkä ansiosta sain vauvan luokseni yöksi. Sairaalasta saatu tuki, ”lupa” toimia suositusten vastaisesti, oli todella tärkeää. Ensimmäisten viikkojen jälkeen lapsi oli pääsääntöisesti minulla kolmeen kuukauteen saakka. Isä tuli aina töiden jälkeen viettämään aikaa vauvan kanssa ja otti hänet vapaapäivinään muutamaksi tunniksi luokseen.

Olimme alussa vähän peloissammekin siitä, ettemme vain aiheuta lapselle traumaa, kun hän joutui heti alussa olemaan erossa äidistään kokonaisia päiviä. Syyllistyminen oli tosi helppoa, kun suositukset ovat aika tiukkoja. Neuvolapsykologin mukaan suosituksia tärkeämpiä olivat kuitenkin jaksavat vanhemmat.

Näistä asioista ei paljon puhuta. Siis että kumppanuusvanhemmuudessa pieni lapsi joutuu väkisinkin olemaan erossa äidistään suosituksia pidempiä aikoja. Enemmän puhetta ja joku tukipatteristo olisi tarpeen. Olisin itse kaivannut myös vertaistarinoita – siksi halusin kertoa myös oman tarinani.

Toisestakin lapsesta on puhuttu. Olen kuitenkin miettinyt, miten jaksaisin toisen vauvavuoden. Miten selviäisin yksin omalla vuorollani sekä vauvasta että taaperosta? Ydinperheessä tämä ei olisi niin iso asia, kun kaikki asuvat saman katon alla. Tällainen haave vielä kuitenkin on, traumaattisesta synnytyksestä ja vaikeasta vauvavuodesta huolimatta.

Kenelle sopii, kenelle ei?

Mielestäni kumppanuusvanhemmuutta kannattaa harkita, jos lapsen saaminen tuntuu tärkeältä, mutta sopivaa parisuhdetta ei ole. Lapsihaaveen toteutumatta jääminen on tosi iso asia. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että kumppanuusvanhempana olet tavallaan yksinhuoltaja, kun olet lapsen kanssa. Toisaalta saat mahdollisuuden myös ihan omaan aikaan, kun lapsi on toisella vanhemmalla. Sen vapaa-ajan saa käyttää itseensä ilman että tarvitse miettiä toista/parisuhdetta siinä hetkessä.

Kumppanuusvanhemmuus ei ehkä ole hyvä ratkaisu, jos ihminen on tosi tarkka omista periaatteistaan, jyrkkä mielipiteiltään ja kyvytön tai haluton kompromissien tekemiseen. Se toinen vanhempi on joka tapauksessa otettava huomioon lopun elämää, ja hänen erilaiset tapansa ja rutiininsa myös lapsen kanssa pitää voida hyväksyä. Tällaiselle ihmiselle yksinhuoltajuus saattaakin sopia paremmin.

Ajattelen, että onnistuneen kumppanuusvanhemmuuden avainsanoja ovat keskustelu, kommunikointi, avoimuus ja aitous. Vieraskoreus ei toimi: on pakko olla oma itsensä. Meillä tärppäsi tosi nopeasti, minkä vuoksi emme ehtineet tutustua toisiimme sen syvällisemmin. Toisaalta lapsi muuttaa molempia joka tapauksessa, joten pidemmästä tutustumisesta ei välttämättä ole paljon hyötyä – ainakaan kaikille.”

Oletko päättänyt ryhtyä rakentamaan kumppanuusperhettä? Kaipaatko lisää tietoa ja vahvistusta suunnitelmien edistämiseksi? Ilmoittaudu mukaan ennakkovalmennukseen Tampereelle. Lisää tietoa saat täältä. Voit myös lähettää sähköpostia perhevalmentajalle ja kysyä lisää aiheesta: kaisa.niittynen@sateenkaariperheet.fi.