”Neljä vanhempaa, kahdeksan huolehtivaa ja rakastavaa isovanhempaa. Perhekuviomme on ollut minulle rikkaus.”
Olen kahden viikon päästä 18 vuotta täyttävä nuori. Minulla on kaksi äitiä ja kaksi isää. Minulla on myös pikkuveli. Asumme paritalossa – toisessa asunnossa asuvat äidit, toisessa isät. Neljän vanhemman mukana tulee myös kahdeksan huolehtivaa ja rakastavaa isovanhempaa.
Se että minulla on kaksi äitiä, jotka ovat nykyään naimisissa keskenään, ja kaksi isää, on ollut minulle normaalia. Kun olen viimeisen kymmenen vuoden aikana kertonut tästä perhekuviosta, olen saanut vastaukseksi useammin ihastelua kuin halveksuntaa.
En ole koskaan tuntenut itseäni erilaiseksi tai miettinyt, että perheeni on erilainen. Olen pikemminkin tuntenut itseni muita rikkaammaksi. Kun muut tulivat kotiin, heillä ei välttämättä ollut ketään kotona huolehtimassa tai tekemässä ruokaa. Minua kotona odotti aina ainakin yksi vanhempi – joskus kaksi, kolme tai neljäkin vanhempaa. Toisaalta, kun mokasin, neljä vanhempaa tuntui tietysti ihan kauhealta. Vastassa oli neljä vanhempaa, joille asia piti selittää ja jotka olin pettänyt.
Näimme melkein joka päivä kaikkia vanhempiamme. Isi teki töitä kotona, joten menimme aina koulun jälkeen iseille. Kun äidit tulivat kotiin, siirryimme heille, jos olimme yötä heillä.
”Minua kotona odotti aina ainakin yksi vanhempi – joskus kaksi, kolme tai neljäkin vanhempaa.”
Muistan hyvin lapsuuteni arjen. Olimmepa veljeni kanssa yötä iseillämme (noin kahdesti viikossa), jolloin arkea piristettiin katsomalla yhdessä televisiosarjoja ja pelailemalla Unoa, taikka äideillämme (viidesti viikossa), arki vaikutti samalta kuin muillakin kavereilla. Läksyt tehtiin, hampaat pestiin ja nukkumaan mentiin ihmisten aikoihin. Aamulla herättiin, ja alakerrasta kuului joko äiti kääntelemässä sanomalehden sivuja ja kuuntelemassa radiota tai isät keskustelemassa ennen työpäivän alkamista.
En ole koskaan kokenut elämääni mitenkään erityiseksi tai normaalista poikkeavaksi. Minulta kysyttiin jo pienenä, millainen perhe sinulla on, ja kun vastasin, minulle esitettiin usein jatkokysymyksiä. En koskaan saanut negatiivista tai tuomitsevaa palautetta.
Kysymykset, joihin olen elämäni aikana saanut vastata, ovat usein olleet samoja. Miten kaikki tapahtui? Kuka on kenenkin biologinen vanhempi? Näitä kysymyksiä en ollut itse koskaan miettinyt. Pienestä pitäen minulle oli vastattu rehellisesti kysymyksiini perheestämme. Monet asiat tuntuivat niin itsestäänselvyyksiltä, etten ollut edes tajunnut kysyä niistä mitään.
”Usein perhekuviomme on täydellinen tapa rikkoa jää uuden tuttavuuden kanssa.”
Loppujen lopuksi nykyajan yhteiskunnassa ei yleisesti ottaen tarvitse pelätä erilaisuutta. Kokemukseni mukaan sitä vaalitaan ja pidetään rikkautena. En huomaa ihmisten käytöksessä muutosta, kun kerron perheestäni, ja usein perhekuviomme on täydellinen tapa rikkoa jää uuden tuttavuuden kanssa. Varsinkin minun ikäiseni, 15–22-vuotiaat, ovat vain tukeneet ja arvostaneet meidän neliapilaperhettämme.